– Vaikka laukkuryssät tulivat Karjalasta, kansanomaisessa puhekielessä he usein olivat ”venäläisiä” – etenkin, jos he olivat ortodokseja. Karjalan puolella ortodoksit puolestaan nimittivät luterilaisia suomalaisia ”ruotseiksi”, näin kertoo Eija Stark, joka on tutkijana Svenska litteratursällskapetin rahoittamassa ja dosentti Ann-Catrin Östmanin johtamassa monitieteisessä projektissa Kommunicerande konsumtion.
– Minun tehtäväni tutkimushankkeessa on tarkastella kaupankäynnin kulttuurihistoriaa Suomessa from below-näkökulmasta. Teollinen vallankumous lisäsi kulutustavaroita ei vain yläluokan, vaan myös työtätekevän rahvaanluokan keskuudessa. Miten tavallinen kansa kuvasi ja mielsi muutokset elämässään, kun elintaso alkoi nousta 1800-luvun lopulta lähtien, ihmisten kontaktit laajenivat ja tavarat arkielämässä lisääntyivät? Taustana tässä on se historiallinen prosessi, jossa sääty-yhteiskunta alkaa murentua ja sosiaalinen järjestys ja siihen liittyneet kulttuuriset hierarkiat ja merkityksenannot saada uusia sisältöjä. Sääty-yhteiskunnassahan tavaroilla oli usein ollut tietty säätymerkitys, joka lisääntyvän kaupankäynnin myötä muuttui.
Käsitykset kiertävistä kauppiaista
– Yksi keino tavoittaa kansanomaisia käsityksiä ja ilmaisuja entisajan kaupankäynnistä on kysyä vanhassa agraarimiljöössä kasvaneilta ihmisiltä suoraan, minkälaisia muistoja heille jäi kiertävistä kauppiaista. Kun viime vuonna SLS:ssa toteutettiin kysely tästä aiheesta, havaitsimme vastauksia lukiessa yhdessä Ann-Catrin Östmanin kanssa, että mitä vanhempi vastaaja oli, sen epämääräisemmin kaupustelijoita kuvattiin. He saattoivat esimerkiksi sanoa: ”Meillä kävi neekereitä täällä”, vaikka vastaaja todennäköisesti viittasi paikkakunnalla liikkuneisiin romaneihin. Kansanomainen luokittelu on ollut kategorista ja nykyisillä standardeilla huolettoman rasistista.
Usein kansankieliset termit myös liukuivat päällekkäin kuten esimerkiksi ’tattari’, joka tulee Ruotsista, jossa sillä on viitattu – ja viitataan yhä nykyään – romaniväestöön. Suomessa vaasalaiset ja Turun saaristolaiset ovat nimittäneet paikkakunnillaan vierailleita kauppiaita ”tattareiksi”, joilla he ovat tarkoittaneet Suomen romaneja. Kiinnostavaa on, että tattari on kuitenkin tuntematon suomenkielisten keskuudessa tai Suomen romanien keskuudessa. Kuten esimerkistä käy ilmi, kansanomainen termistö on aina kontekstisidonnaista eikä vierasta kulkijaa kohtaan osoitettu identiteettimarkkeeraus ole ollut kovin täsmällistä. Usein kiertävää kauppiasta on yksinkertaisesti nimitetty ”vieraaksi ihmiseksi”.
Markkinoiden muutokset
Eija Stark on analysoinut kansantarinoita kaupankäynnistä Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran ja Museoviraston kokoelmista.
– Tutkimushankkeemme lähti alun perin liikkeelle kaupankäynnin syntymisestä ja yleistymisestä ruotsinkielisessä Suomessa. Mutta huomasimme pian, että sellaista rajaa ei voitu tehdä, koska kaupalla ei ole ollut selkeitä kielirajoja. Käytännön tasolla ruotsinkieliset kauppaa käyneet ihmiset ovat osanneet jonkin verran suomea ja suomenkielisen tai karjalaisen on pakko ollut oppia ruotsia myydäkseen tuotteitaan alueilla, jossa pääosa pitäjänväestä on puhunut ruotsia. Tästä huolimatta kieleen perustuvia konflikteja tapahtui. Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran ainestoissa kokonainen tarinatyyppi kertoo kielitappeluista. Niissä esimerkiksi keskisuomalaiset tekevät ruotsinkieliseen Kokkolaan kauppamatkoja ja reissut päättyvät nyrkkitappeluihin tai molemminpuoliseen kiusantekoon. Tappelukuvaukset ovat myös osa kulttuurien kohtaamisesta. On ollut yllättävää havaita, että miksi niin moni kauppatarina kertoo tappeluista ja aggressiivisuudesta. Ehkä osittain siitä, että maantieteellinen liikkuminen on ollut monelle uusi kokemus ja tarinoiden avulla vieraanpelkoa on voitu työstää. Toki nämä tarinat ovat koomisia peruslähtökohdiltaan eli totena näitä ei ole kerrottu.
Stark on analysoinut myös markkinapaikkojen valokuvia, esimeriksi Helsingin ja Pietarsaaren markkinoista.
– Niistä voi nähdä markkinoiden visuaalista muutosta 1800-luvun lopulta 1940-luvulle asti. Pitkään viranomaisten mielestä markkinat olivat liian kaoottisia ja he kaipasivat järjestelemäisyyttä. Kun katsoo 1920-luvun markkinoita, vaikkapa kuvia Loviisasta, ne ovat hyvin organisoituja, on jo teltat ja käytävät. Eli suhteellisen varhain ryhdyttiin vaatimaan tietynlaista järjestystä toripaikoille. Viranomaiset vetosivat siihen, että tavallinen kansa ei osa käyttäytyä, vaan juopottelee, tappelee ja varastaa. Haluttiin myös paremmin kontrolloida verojen maksamista ja saada kaupankäynti tilastoihin.
– Aikaa ennen kivijalkakauppojen yleistymistä pitäjien ja kylien markkinat houkuttelivat ihmisiä. Markkinoiden ilmapiiri oli ilmeisesti myös melko suvaitseva. Yksi aineistoni vastaaja kuvaa, miten markkinoille saapui aina eräs fyysisesti vammainen mies, jolta kertoja oli tiedustellut, miksi tämä kuluttaa aikaansa siellä. ”Notkun markkinoilla siksi, että täällä saan olla oma itseni; kukaan ei tee minusta numeroa.” Vaikuttaa siltä, että markkinoiden ihmispaljous ja sosiaalinen kuhina loivat vapaamman ilmapiirin kohdata erilaisuutta. Romanit ovat esimerkiksi viihtyneet markkinoilla ja heille entisajan markkinoilla tapaamispaikkana oli etnisyyttä tukeva sosiaalinen merkitys. Yleisesti ottaen voisi kai väittää, että markkinat toimivat paikkana, jossa marginalisoituneet ryhmät ovat voineet kokea yhdenvertaisuutta valtaväestöä kohtaan.
Hiljaisuuksien kulttuureita
Eija Stark on koko tutkijanuransa ajan ollut kiinnostunut arkistoista.
– Olen useissa artikkeleissa pohtinut sitä, miten suomalaista ja suomenruotsalaista kulttuuriperintöä tallentavat arkistot eivät ole viattomia asiakirjojen säilytyspaikkoja. Pitkään SLS, SKS ja Museoviraston kansatieteellinen kokoelma rakensivat keruupolitiikkaansa sen varaan, että tyypillinen kansanihminen oli maa- ja metsätaloudesta tai kalastuksesta elantonsa saava henkilö, jolloin tähän mielikuvaan liittyvää aineistoa kerrytettiin kulttuuriperintöarkistoihimme paljon. Tehtaiden työläisten, kaupunkilaisten tai eri etnisyyksien kuten tataarien, suomenjuutalaisten ja saamelaisten elämänmuotoja ei pitkään ajateltu ”suomalaisena kansankulttuurina” tai ”suomenruotsalaisena kansankulttuurina”, joten näistä ei ole vanhaa materiaalia kyseisissä arkistoissa. Paljon on siis jäänyt tallentamatta, koska muutos tai erilaisuus on nähty joko traditionaalisen turmiona tai anomaliana.
– Kansankulttuuriin ei ole ajateltu kaupankäyntiin kuuluvia ilmiöitä kuten ylellisyystuotteita tai markkinajuopottelua; ne selvästi edustivat uutta modernia aikaa, jonka uskottiin turmelevan vanhan ja ikiaikaisen hyvän traditionaalin elämänmuodon.
– Arkiston hiljainen valta on aina kiinnostanut minua, toisin sanoen se, miten arkisto osallistuu kansakuntakertomuksen rakentamiseen.
Text: Fredrik Hertzberg